Omanlaista innostusta

Reima LaunonenHaluan tunnustaa, että kun aloitimme suunnittelemaan Leading Passion -hanketta, niin olin kauhuissani. Ei sen vuoksi, että olimme lanseeraamassa isoa tutkimushanketta, jonka tavoitteena olisi suomalaisen työelämän parantaminen maailman huipulle. Ei, tämä ei ollut suurin huoleni, vaikka tavoite onkin varsin vaativa. Se mikä minua huoletti oli ajatus siitä, että joutuisin seuraavat kolme vuotta julistamaan intohimon ilosanomaa.

Intohimo on sanana ihan perhanan pelottava. Kyllä, sitä se juuri minulle on, koska en pysty samaistumaan siihen: en halua olla ihminen joka hehkuttaa intohimoaan. Usein kun minulta ”viran” ulkopuolella kysytään intohimosta, vakiovastaukseni tilanteessa on, että intohimo liittyy käsitteenä sellaisiin taiteen ja rakastelun muotoihin, joita kaltaiseni juntti ei pysty ymmärtämään. Toivon että tämä vastaus veisi keskustelun toisille urille. Termi on minulle erittäin huonosti suuhun sopiva, vaikka ymmärrän että teen elämässäni asioita, joita voidaan pitää intohimoina. Teen myös työssäni asioita, jotka täyttävät työhön liittyvän intohimon kriteerit. Hankkeemme tutkijat Tuukka Kostamo ja Kitte Marttinen ovat määritelleet intohimon työn kontekstissa seuraavalla tavalla:

“Intohimo työssä on voimakas positiivinen tiedostettu tunne, joka koetaan kun tehdään työtä jota rakastetaan, tai pidetään tärkeänä, ja jonka tekemiseen käytetään aikaa ja nähdään vaivaa.”

Eli joudun toteamaan että tämän määrityksen mukaan olen usein intohimoa täynnä tehdessäni töitä. Mutta se minkä haluan nostaa esille on ihmisten moninaiset tavat ilmaista omaa intohimoaan työn tekemistä kohtaan. Olenkin ottanut yhdeksi tärkeäksi teemaksi hankkeessamme ihmisten oikeuden ilmaista intohimoa ja innostusta itselleen sopivalla tavalla. Kun puhumme innostuksesta työn teossa, niin vaatimuksena ei ole se, että kaiken työssä tulee olla kivaa tai että pitää hymyillä koko ajan. Intohimo omaa työtänsä kohtaan voi aivan yhtä hyvin ilmetä hiljaisena puurtamisena, omaan työhön uppoutumisena, ilman että kyseisen henkilön suusta tulisi yhtään ylisanaa omasta tekemisestä. Kaikkien ei tarvitse olla ihmisiä, jotka huutavat omaa innostustaan toisille, joskus riittää se että itse tietää, ja että ne ihmiset, jotka ovat tukenasi osaavat arvosta sitä mitä teet.

Olemme Leading Passion -hankkeessa tutkineet kuinka sisäinen motivaatio työtä kohtaan muodostuu eri organisaatioissa. Eräs tärkeimmistä tekijöistä sisäinen motivaation vahvistumiselle on se, että pystyy kokemaan autonomian tunnetta työssään. Autonomian tunne liittyy siihen että pystyy vaikuttamaan siihen mitä tekee ja miten tekee. Olemme löytäneet mittauksessa autonomian kokemukseen vaikuttavat neljä tekijää: mahdollisuus vaikuttaa työnkuvaansa, oman työnsä kehittämiseen kannustaminen, työn kokeminen sitoutumisen arvoisena sekä halua kertoa työstään ylpeydellä ystävilleen. Viimeistä tekijää olen itse alkanut kutsumaan “baarifaktoriksi” eli kuinka innostuneesti kerrot työstäsi perjantai-iltana kavereillesi oluen äärellä. Meille on myös selvinnyt että kyseinen tekijä on vahvimmin autonomian kokemuksen kanssa korreloiva asia mittauksessamme.

Kaikki me tiedämme että eri ihmiset ilmaisevat itseään eri tavalla. Itse tykkään lainata vanhaa viisautta siitä että luultavammin se joka huutaa kovimmin onnettomuuspaikalla, ei välttämättä ole se joka tarvitsee eniten apua. Sama asia tuntuu usein pätevän innostukseen työtä kohtaan. Itse asiassa mittauksessamme korkeimmat tulokset saanut organisaatio on Pipelife Finland Oy, jonka työntekijät ovat hyvin perinteisessä tuotantotyössä. Lisäksi työntekijöiden innostus ei muistuta hehkutusta, vaan se näkyy vakaana varmuutena omasta ammattitaidosta ja siitä että juuri oma työ on itselleen sopivaa. Eli hiljaista perinteistä suomalaista innostusta, juuri siinä klassisessa muodossa joka on jo kulttuurimme kautta iskostunut tajuntaamme. Vaikka emme itse käyttäisi tätä innostuksen tapaa, niin takuuvarmasti tunnistamme sen. Tätäkin innostuksen muotoa voi ilmaista perjantaisin baareissa, siihen kuuluvalla kauniin jäyhällä tavalla.

Hiljainen innostus on ihan yhtä hyvää kuin esimerkiksi amerikkalaistyylinen nostatus, ei siis parempaa, vaan erilaista. Lähtökohtana tulisikin olla että jokaiselle olisi mahdollisuus innostua omalla tavallaan. Ja se mitä se vaatii meiltä muilta kanssaeläjiltä on, että pystymme ymmärtämään ja tunnistamaan erilaisia innostuksen muotoja ihmisissä ja kunnioittamaan niitä.

Reima Launonen, hankejohtaja, tutkija & valmentaja, Filosofian Akatemia