Minäkin juon nyt kahvia

Innostus työssä koostuu pienistä arjen asioista ja ymmärtääkseen näitä tutkijoiden on hyvä jatkuvasti haastaa olemassa olevia olettamuksiaan erilaisista arkisista ilmiöistä. Kiinnitimme tähän huomiota istuessamme Haaga-Helian Pasilan kampuksen lasisessa työskentelytilassa. Olimme pohtimassa seuraavan EGOS-konferenssipaperin aihetta, kun päätimme lähteä kahville.

Olimme juuri keskustelleet Leading Passion -hankkeen tutkimusaineistosta, johon keräsimme yhteistyöyritystemme työntekijöiden lähettämiä Whatsapp-kuvia liittyen innostukseen tai sen latistumiseen. Huomasimme, että monissa kuvissa esiintyi kahvikuppi; se oli läppärin vieressä, töissä ja kotona, se oli kahvilan pöydällä ja myös kotona olohuoneessa. Pohtiessamme tätä sanoimme kuin yhdestä suusta: “Kirjoitetaan kahvikupeista!” Naurahdimme asialle ensin, kunnes tajusimme, että aiheessahan on ainesta.

Suomalaisten kahvinjuonti ei ole naurunasia. Se on meille totisinta totta ja arkea niin kotona kuin töissä sekä etenkin ”turuilla ja toreilla”. Me kaikki muistamme Harri Hokerin tokaisun Helsingin kauppatorilla: “Minä juon nyt kahvia!” – ja kun joku juo kahvia, häntä ei saa häiritä.

Suomalaisten kahvinjuonnista puhutaan paljon, ja olemme systemaattisesti tilastojen kärjessä silloin, kun puhutaan kahvin kulutuksesta henkilöä kohden. Kahvinjuontia on tarkasteltu myös kulttuurisena ilmiönä: 1980-luvulla antropologi Fredric M. Roberts tutki suomalaisten kahvinjuontia ja siihen liittyviä kahviseremonioita pienessä maalaiskylässä. Robertsin mukaan kahviseremonialla oli keskeinen asema sekä tasa-arvoisen yhteisöllisyyden osoittamisessa että yksilön oman autonomian kannalta: yhdessä vietetyt kahvihetket ja niiden rituaalinomaisuus vahvistivat yhteisöä ja sen tasa-arvoisuutta. Vieraiden kursailu kahvipöydän ja sen herkkujen ääressä taas toimi autonomian osoituksena. Nämä tekijät – tasa-arvoinen yhteisöllisyys sekä autonomia – ja niiden yhteensovittaminen olivatkin Robertsin mukaan kaksi keskeistä piirrettä hänen tutkimassaan suomalaisessa kyläyhteisössä.

Suomessa kaikille on selvää, että kahvilla on keskeinen rooli kulttuurissamme – myös suomalaisten työkulttuurissa. Kahvi rytmittää työpäivää ja sillä on useita funktioita. Kuten Robertsin tutkimassa kyläyhteisössä, kahvihetket toimivat niin yhteisöllisyyden rakentajina (palaverikahvit ja kahvihetket kollegoiden kanssa) kuin oman autonomian vahvistajana (etätyöt kahvikupin äärellä kahvilassa, kahvitauko itsen ja omien ajatusten kokoamiseen). Leading Passion -hankkeen kuva-aineistossa kahvi liittyi vahvasti myös aikaansaamiseen: “Nyt kun on kuppi kahvia, niin kyllä lähtee!”

Olemme Leading Passion -hankkeessa puhuneet siitä, kuinka innostus koostuu pienistä arjen asioista. Innostusta voi tuntea kaikissa työnkuvissa ja kaikenikäisinä. Innostus näkyy ihmisissä hyvin eri tavoin. Yksi kertoo omista onnistumisistaan silmät kirkkaina ja vakuuttaen, miten rakastaa työtään. Joillekin oma työ on siistiä, mahtavaa, ammattiylpeyteen liittyvää, kaiken kattavaa. Toinen murahtaa, että “hyvin meni”. Mitään muuta ei tarvita. Suomalaisen hiljaista innostusta ymmärtää vain toinen suomalainen. Myös kuvat kahvikupeista ja kahvihetkistä kertovat omaa kieltään arkisesta innostumisesta – näkyyhän niiden kautta myös autonomia, kompetenssi ja yhteisöllisyys, jotka ovat Richard Ryanin ja Edward Decin itsemäärämisteorian mukaan keskeisiä asioita motivaatiolle ja hyvinvoinnille.

Kriittinen johtajuuden tutkija Mats Alvesson ehdottaa, että tutkijoiden tulee haastaa olemassa olevat olettamuksensa teorioista ja ilmiöistä. Pohdimme omia olettamuksiamme innostuksesta ja sisäisestä motivaatiosta. Pohdimme etenkin olettamuksiamme tutkimuksen tekemisestä ja aineiston analysoinnista. Pitääkö innostus ja sisäinen motivaatio nähdä aina ilmiönä, jota saa tutkittua kvantsututkimuksen kautta lähettämällä osallistujille monen sadan kysymyksen patteristo? Pitääkö innostuksen kokemusta selvittää haastattelujen avulla? Pitääkö innostuksen olla aina suuri spektaakkeli? Eikö innostusta ja sisäistä motivaatiota voisi tutkia kuvien avulla, joissa arjen esineet – kuten kahvikuppi – kertovat meille tarinaa motivaatiosta. Jos haluaa, niin voi.

Ainakin me teimme niin. Ja nyt me juomme kahvia.

Kitte Marttinen ja Maria Ruotsalainen

Teksti julkaistu alun perin Haaga-Helian verkkojulkaisu, eSignalsissa 27.11.2017.

Share on FacebookShare on LinkedInTweet about this on TwitterShare on Google+